Hohhoh. Jännää tää joulun odotus, vettä sataa ja pimmeetä. Henkilökohtaisesti olen talvi-ihminen ja toivoisin jo lunta tulevaksi. Vaikkakin silloin autoilu on astetta haastavampaa ja joutuu pukeutumaan kerroksittain. Mutta se on pientä verrattuna kaikkiin hyviin puoliin.
Njääh. Sekin on muuten jännää, että olen laihtunut viime joulusta suunnilleen n. 10kg ja siitä huolimatta on täys mahdottomuus löytää talvitakkia nettikaupoista. Useimmiten kun olen löytänyt kivan takin on a) oikea koko loppu tai b) koot loppuu kokoa tai kahta liian pieniin.. Terveisin Täti Rehevä, joka muuten mahtuisi pienempiinkin pomppiin, jollei rinnanympärys ahistaisi. :D
(Mutta nämähän on pieniä "murheita", ei oikeasti sellaisia mistä kannattaisi numeroa tehdä. Ihan kiva kirjoittaa ne tänne bittiavaruuteen ja jatkaa päivän touhuja. )
Mutta koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Vuh.
Vihertiikerin Vintti
perjantai 8. marraskuuta 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Vanhaa kunnon paperiaskartelua
Ajattelin julkaista muutaman kuvan kerhoaskarteluista. Ylemmässä kuvassa perinteiset kirjanmerkit; skräppipapereilla, irtosilmillä, hyöhenillä, kiiltokuvilla, helmillä & kukkasilla koristellen. Parasta tällaisessa askartelussa on se, että aihio on kaikilla sama, mutta toteutus kunkin mieleinen.
Alemmassa kuvassa kierrätysaskartelu-klassikko: koristellut maitopurkit herneenversoille. Näistäkin tuli erilaisia ja tosi kivoja. Vaikka monesti kuulee sanottavan, ettei pitäisi käyttää niitä "vanhoja aiheita", mielestäni tällaisena yltäkylläisyyden aikana on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota "niihin vanhanaikaisiin juttuihin", jotka tuppaavat jäämään jalkoihin.. Kaikkea saa valmiina kaupasta ja asioista on tullut kertakäyttöisiä. Siitä ei Vihertiikeri tykkää. Mur.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Ystävälle
Tänään minä menetin ystävän.
Niin, joku saattaa jo arvata; kyseessä on lemmikkieläin. Perheenjäsen. Minun ajatusmaailmassani yksi laumamme jäsenistä. Pienehkö, karvainen, pahansisuinen, toisinaan hyvinkin rakastettava, itsepäinen, itsenäinen -kissa.
(Jos joku nyt siellä ruudun toisella puolella tuhahtaa ja ajattelee, että "Jaa, kissa, kyllähän noita maailmaan mahtuu" suosittelen lämpimästi siirtymistä jollekin muulle sivulle.)
Tämä kissa, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä P, oli erikoinen tapaus.
P tuli meille vahingossa, oikeastaan sattumalta. Kesällä 2009, kun olimme asuneet hetken aikaa nykyisessä kodissamme, mieheni löysi ladosta kissapoikueen. Monta pientä karvaista rääpälettä sekä jossain taustalla häilyi niiden arka ja huolehtiva emo -kulkukissa. Tästä poikueesta, jossa oli P:n lisäksi ainakin 4 muuta sisarusta, ei ollut elinvoimmaisia kuin yksi: meidän pikku P. Kissanpojat olivat sukusiittoisia ja tästä syystä P:llakin oli pieni pää verrattuna vartaloon- muuta fyysistä vikaa hänellä ei ollut.
P tuli ja asettui taloksi. Ainut asia, joka varjosti sen pentuaikaa oli se, että se ei päässyt varttumaan laumassa. Sattuneista syistä. Tämän takia se kiintyikin meihin varsin vahvasti.
Yritimme vahtia silmä kovana milloin P:lla olisi ensimmäisen kiima, jotta vahinkoa ei ehtisi tapahtua ja veisimme sen oitis leikattavaksi. Kilin kontit. Kävi hyvin perinteisesti ja seuraavana kesänä meillä oli 3 kissanpentua (pentuja syntyi kaikkiaan viisi, yksi oli kuollut jo syntyessään ja toinen menehtyi pian syntymän jälkeen, koska sillä oli paha vamma) ja P hääräsi ylpeänä emona.
Tämän jälkeen P leikattiin ja samoin kaikki sen pennut. Yksi pennuista muutti uuteen kotiin, kaksi jäi meille asumaan. Pentuajan P oli varsin mallikas emo. Mutta kun pennut varttuivat, se alkoi olla sitä mieltä, että ne voisivat varsin hyvin muuttaa muualle. Tästä seurasi jonkin verran ristiriitoja ja tappelua kissojen välillä, joissa minä toimin erotuomarina. Toki tämä reaktio oli täysin ymmärrettävä P mielsi meidät omiksi ihmisikseen, eikä olisi halunnut jakaa huomiota.
P osasi olla oikein herttainen ja kuriseva sylikissa, mutta samassa hetkessä se saattoi äityä kiukuiseksi ja iskeä kiinni jalkaan. Tämä luonteenpiirre saattoi johtua sen pentuajasta. Mutta koska P oli osa perhettämme, hyväksyimme sen oikut ja pyrimme elämään rauhallista rinnakkaiseloa. Vieraita varoittelimme P:n oikuista, koska kaikki eivät olleet kissaihmisiä (kissaihmiset osaavat tulkita kissojen "viestejä" paremmin kuin tavikset)
Kerran P katosi todella pitkäksi aikaa, se oli poissa yli kolme kuukautta. Olimme etsineet, huudelleet, kyselleet ja lopulta hyväksyneet sen, ettei P tulisi enää kotiin. Olimme surullisia.
Kunnes eräänä iltana puhelin soi ja sain tiedon, että naapurin pihalla on aivan P:n näköinen kissa. Ajoin autolla noin puolen kilometrin matkan ja kun astuin autosta pihalle P juoksi minua vastaan. Itkuhan siinä tuli.
Pakkasin kissan kuljetuskoppaan ja vein kotiin. Alkuaika P:n paluun jälkeen oli taas tahmeaa, se sähisi toisillle kissoille ja yritti purra niitä, mutta pian elämä tasautui entiselleen.
P:n reissun aikana meille oli myös syntynyt uusi pieni perheenjäsen, joka itkuineen ja jokelluksineen oli jotain ihan uutta. Rehellisesti sanoen, olimme pelänneet P:n mustasukkaisuutta uutta tulokasta kohtaan. Kissan ja lapsen tutustuttaminen oli hyvin varovaista ja arkaa, mutta pian huomasimme huolemme turhaksi. P oli aina ensimmäisenä paikalla, jos pikkuihminen itki tai käyttäytyi tavallisuudesta poikkeavasti. Se otti vastuulisen emon roolin.
Viimeisinä aikoina P oli jo aikalailla rauhallinen, se hermostui enää harvoin. Oli nähtävissä tietynlaista aikuistumista. Minua P "ärsytti" leikkimällä tuolin hapsuilla vaikka tiesi sen kielletyksi. P tiesi talon säännöt (pöydillä ei hypitä, makuuhuoneeseen ei mennä jne.) ja kunnioitti niitä halutessaan. Ristiriitoja kissojen keskuudessa oli vähän, lähinnä ulkopuoliset tunkeilijat (kuten vieraat kissat jne) järkyttivät niiden eloa. Minä hätistelin tunkeilijoita parhaani mukaan. Kun olimme pihatöissä P vahti pikkuihmistämme, joka osaa jo kävellä. P seurasi lasta ja naukui, jos jokin oli vialla. Älykäs eläin.
Vaikka P:n pahimpina aikoina välillä ajattelin tekeväni siitä rukkaset, en sallinut kenenkään muun koskaan edes vihjaavan moista. Vaikka se oli hankala, tein selväksi että se on osa perhettämme ja sitä kohdellaan sen mukaisesti. "Kissamme asuu täällä- sinä et"
Ajoittain P ärsytti minua ja minä sitä, mutta tiukoissa paikoissa olimme aina yhtä. Tänään, kun kävelin tien varteen pahojen aavistusten leijaillessa mielessäni, pelkäsin että joudun tuomaan ystäväni viimeisen kerran kotiin. Niin kävi. Kun näin vaalean mytyn tien pientareella, tunnistin P:n ja sydämeni meni pieneksi ruttuiseksi mytyksi. Itkin.
Lepää rauhassa rakas ystävä. <3
Niin, joku saattaa jo arvata; kyseessä on lemmikkieläin. Perheenjäsen. Minun ajatusmaailmassani yksi laumamme jäsenistä. Pienehkö, karvainen, pahansisuinen, toisinaan hyvinkin rakastettava, itsepäinen, itsenäinen -kissa.
(Jos joku nyt siellä ruudun toisella puolella tuhahtaa ja ajattelee, että "Jaa, kissa, kyllähän noita maailmaan mahtuu" suosittelen lämpimästi siirtymistä jollekin muulle sivulle.)
Tämä kissa, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä P, oli erikoinen tapaus.
P tuli meille vahingossa, oikeastaan sattumalta. Kesällä 2009, kun olimme asuneet hetken aikaa nykyisessä kodissamme, mieheni löysi ladosta kissapoikueen. Monta pientä karvaista rääpälettä sekä jossain taustalla häilyi niiden arka ja huolehtiva emo -kulkukissa. Tästä poikueesta, jossa oli P:n lisäksi ainakin 4 muuta sisarusta, ei ollut elinvoimmaisia kuin yksi: meidän pikku P. Kissanpojat olivat sukusiittoisia ja tästä syystä P:llakin oli pieni pää verrattuna vartaloon- muuta fyysistä vikaa hänellä ei ollut.
P tuli ja asettui taloksi. Ainut asia, joka varjosti sen pentuaikaa oli se, että se ei päässyt varttumaan laumassa. Sattuneista syistä. Tämän takia se kiintyikin meihin varsin vahvasti.
Yritimme vahtia silmä kovana milloin P:lla olisi ensimmäisen kiima, jotta vahinkoa ei ehtisi tapahtua ja veisimme sen oitis leikattavaksi. Kilin kontit. Kävi hyvin perinteisesti ja seuraavana kesänä meillä oli 3 kissanpentua (pentuja syntyi kaikkiaan viisi, yksi oli kuollut jo syntyessään ja toinen menehtyi pian syntymän jälkeen, koska sillä oli paha vamma) ja P hääräsi ylpeänä emona.
Tämän jälkeen P leikattiin ja samoin kaikki sen pennut. Yksi pennuista muutti uuteen kotiin, kaksi jäi meille asumaan. Pentuajan P oli varsin mallikas emo. Mutta kun pennut varttuivat, se alkoi olla sitä mieltä, että ne voisivat varsin hyvin muuttaa muualle. Tästä seurasi jonkin verran ristiriitoja ja tappelua kissojen välillä, joissa minä toimin erotuomarina. Toki tämä reaktio oli täysin ymmärrettävä P mielsi meidät omiksi ihmisikseen, eikä olisi halunnut jakaa huomiota.
P osasi olla oikein herttainen ja kuriseva sylikissa, mutta samassa hetkessä se saattoi äityä kiukuiseksi ja iskeä kiinni jalkaan. Tämä luonteenpiirre saattoi johtua sen pentuajasta. Mutta koska P oli osa perhettämme, hyväksyimme sen oikut ja pyrimme elämään rauhallista rinnakkaiseloa. Vieraita varoittelimme P:n oikuista, koska kaikki eivät olleet kissaihmisiä (kissaihmiset osaavat tulkita kissojen "viestejä" paremmin kuin tavikset)
Kerran P katosi todella pitkäksi aikaa, se oli poissa yli kolme kuukautta. Olimme etsineet, huudelleet, kyselleet ja lopulta hyväksyneet sen, ettei P tulisi enää kotiin. Olimme surullisia.
Kunnes eräänä iltana puhelin soi ja sain tiedon, että naapurin pihalla on aivan P:n näköinen kissa. Ajoin autolla noin puolen kilometrin matkan ja kun astuin autosta pihalle P juoksi minua vastaan. Itkuhan siinä tuli.
Pakkasin kissan kuljetuskoppaan ja vein kotiin. Alkuaika P:n paluun jälkeen oli taas tahmeaa, se sähisi toisillle kissoille ja yritti purra niitä, mutta pian elämä tasautui entiselleen.
P:n reissun aikana meille oli myös syntynyt uusi pieni perheenjäsen, joka itkuineen ja jokelluksineen oli jotain ihan uutta. Rehellisesti sanoen, olimme pelänneet P:n mustasukkaisuutta uutta tulokasta kohtaan. Kissan ja lapsen tutustuttaminen oli hyvin varovaista ja arkaa, mutta pian huomasimme huolemme turhaksi. P oli aina ensimmäisenä paikalla, jos pikkuihminen itki tai käyttäytyi tavallisuudesta poikkeavasti. Se otti vastuulisen emon roolin.
Viimeisinä aikoina P oli jo aikalailla rauhallinen, se hermostui enää harvoin. Oli nähtävissä tietynlaista aikuistumista. Minua P "ärsytti" leikkimällä tuolin hapsuilla vaikka tiesi sen kielletyksi. P tiesi talon säännöt (pöydillä ei hypitä, makuuhuoneeseen ei mennä jne.) ja kunnioitti niitä halutessaan. Ristiriitoja kissojen keskuudessa oli vähän, lähinnä ulkopuoliset tunkeilijat (kuten vieraat kissat jne) järkyttivät niiden eloa. Minä hätistelin tunkeilijoita parhaani mukaan. Kun olimme pihatöissä P vahti pikkuihmistämme, joka osaa jo kävellä. P seurasi lasta ja naukui, jos jokin oli vialla. Älykäs eläin.
Vaikka P:n pahimpina aikoina välillä ajattelin tekeväni siitä rukkaset, en sallinut kenenkään muun koskaan edes vihjaavan moista. Vaikka se oli hankala, tein selväksi että se on osa perhettämme ja sitä kohdellaan sen mukaisesti. "Kissamme asuu täällä- sinä et"
Ajoittain P ärsytti minua ja minä sitä, mutta tiukoissa paikoissa olimme aina yhtä. Tänään, kun kävelin tien varteen pahojen aavistusten leijaillessa mielessäni, pelkäsin että joudun tuomaan ystäväni viimeisen kerran kotiin. Niin kävi. Kun näin vaalean mytyn tien pientareella, tunnistin P:n ja sydämeni meni pieneksi ruttuiseksi mytyksi. Itkin.
Lepää rauhassa rakas ystävä. <3
lauantai 14. syyskuuta 2013
"Veljet, carpe diem."
"Hockey is a momentum game"
Tästä lausahduksesta on tullut klassikko ja sen "isästä" oman aikamme aurinkokuningas.Tällaisena pellonreunan ajattelijana mieleeni pätkähti tänään jotain. Eikö elämä pohjimmiltaan olekin kuin jääkiekko?
Varsinainen "momentum game" sanan varsinaisessa merkityksessä.
Elämässä täytyy tarrata kiinni hetkiin, tehdä päätöksiä silmänräpäyksessä, yrittää joskus riskillä, joskus pelata varman päälle puolustaen, sitten taas "kiekko päätyyn ja perään"- tyylillä. Toisinaan joutuu jäähyboksiin -tai peräti suoraan suihkuun. Joinain päivinä peli kulkee joukkueen kanssa kuin unelma, toisena syötöt karkaavat luistimiin.
"Koutsi" voi olla paras ystävä tai vihonviimeinen länkyttäjä. Ja sitten tulee se elämän kevät. MM-kisat tai peräti olympialaiset, mutta kisapassi jää leimaamatta. Kyllähän se syö miestä (tai naista), ehkä tuikku murheeseen auttaisi? Tuomari on ystävä, mutta luistimet on tylsät.
En tarkoita, että elämä olisi peliä. Mutta elämään täytyy paneutua täydellä kapasiteetilla ja uskaltaa hypätä ulos omalta mukavuusalueelta. Silloin syötöt napsahtavat lapaan.
Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Tästä lausahduksesta on tullut klassikko ja sen "isästä" oman aikamme aurinkokuningas.Tällaisena pellonreunan ajattelijana mieleeni pätkähti tänään jotain. Eikö elämä pohjimmiltaan olekin kuin jääkiekko?
Varsinainen "momentum game" sanan varsinaisessa merkityksessä.
Elämässä täytyy tarrata kiinni hetkiin, tehdä päätöksiä silmänräpäyksessä, yrittää joskus riskillä, joskus pelata varman päälle puolustaen, sitten taas "kiekko päätyyn ja perään"- tyylillä. Toisinaan joutuu jäähyboksiin -tai peräti suoraan suihkuun. Joinain päivinä peli kulkee joukkueen kanssa kuin unelma, toisena syötöt karkaavat luistimiin.
"Koutsi" voi olla paras ystävä tai vihonviimeinen länkyttäjä. Ja sitten tulee se elämän kevät. MM-kisat tai peräti olympialaiset, mutta kisapassi jää leimaamatta. Kyllähän se syö miestä (tai naista), ehkä tuikku murheeseen auttaisi? Tuomari on ystävä, mutta luistimet on tylsät.
En tarkoita, että elämä olisi peliä. Mutta elämään täytyy paneutua täydellä kapasiteetilla ja uskaltaa hypätä ulos omalta mukavuusalueelta. Silloin syötöt napsahtavat lapaan.
Näihin kuviin ja tunnelmiin.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Back in blog?
Hmm. Jopas on aikaa vierähtänyt sitten edellisen postauksen. Vaikka vakaa aikomukseni oli alkaa kirjoittaa blogia säännöllisesti, jotenkin se vaan jäi. Sellaista elämä on. Mutta jospa nyt sitten uudella innolla, vuoden tauon jälkeen?
Aluksi pieni mainos arvonnasta (sikäli mikäli kukaan sitä täältä bongaa :D )
Sanna Saksijalla on lippu leimailutaivaaseen arvottavana, kannattaa osallistua jos askartelu kiinnostaa ja on mahdollista lähteä tapahtumaan.
Leimailutaivas on aivan ihana tapahtuma, kerran olen käynyt aiemmin, jospa tänä vuonna menisin taas.. Arvonta löytyy täältä:
*klik*
Aluksi pieni mainos arvonnasta (sikäli mikäli kukaan sitä täältä bongaa :D )
Sanna Saksijalla on lippu leimailutaivaaseen arvottavana, kannattaa osallistua jos askartelu kiinnostaa ja on mahdollista lähteä tapahtumaan.
Leimailutaivas on aivan ihana tapahtuma, kerran olen käynyt aiemmin, jospa tänä vuonna menisin taas.. Arvonta löytyy täältä:
*klik*
torstai 4. lokakuuta 2012
Krakakäärmeitä ja pusero
Teimme kerhossa lasten kanssa Taika-lehden 9/12 ohjeilla kravattikäärmeitä. Kravatteja oli monennäköisiä ja levyisiä, joten kaikista käärmeistä tuli persoonallisen näköisiä. Silmät tehtiin napeista ja ne ommeltiin kiinni ennen käärmeiden täyttämistä.Käärmeet täytettiin lopuksi kauranjyvillä, joten niitä voi käyttää tavallisen kauratyynyn tapaan. Aikaa näiden tekoon kannattaa varata, ainakin jos saumat ompelee käsin. Lisäksi käärmeen täyttäminen jyvillä on hiukan konstikasta, mutta hyvin se onnistui. Tässä vielä kuva ihanista käärmeistä:
Itse kunnostauduin ompeluharjoittelussa ja kansalaisopistossa surauttelin saumurilla (opettajan suotuisalla avustuksella) paidan pikkupojalle. Kangas on piparikukka-joustofroteeta. Tykkään kuosista ja onneksi myös käyttäjäkin vaikutti mieltyneen siihen.
En ole juurikaan ommellut viime aikoina -saumurilla saati ompelukoneella- joten alussa homma oli aikoimoisen hapuilevaa. Mutta kerta kerralta se tuntuu helpottuvan. Päätin kesällä, että syksyllä haastan itseni opettelemaan ompelua ja perinteisiä käsitöitä. Kun olen enemmän sellainen askartelija-näpertelijä-tuunaaja. Nyt on ensimmäinen paita ommeltu ja jatkoa toivottavasti seuraa. On se vaan kummaa, kun jotain muuttuu ideasta todeksi, niin innostus vaan kasvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)